Kerroin aiemmin haaveestani elää ammattiurheilijan elämää ja miten vähättelin ajatusta. Olen urheillut tavoitteellisesti 10 vuotta, saanut ja uhrannut paljon, mutta edelleen on vaikea seisoa valintojen takana. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että käytän paljon aikaa harjoitteluun tai valitsen kisamatkan jonkin muun tapahtuman sijaan. Enhän ole oikea urheilija.

Onko kahvakuulaurheilussa oikeita urheilijoita?

Huomaan ajattelevani, että “oikea urheilija” on ammattilainen, joka urheilee työkseen. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan Suomessa on 1380 ammattiurheilijaa. Heistä 22 on naisia. Ajattelenko siis, että oikeat urheilijat ovat vain ammatikseen jääkiekkoa tai jalkapalloa pelaavia miehiä? En tietenkään.

Kahvakuulaurheilu on pieni ja heikosti tunnettu laji. Kilpailuissa ei jaeta isoja rahapalkintoja tai mainetta ja kunniaa. Siitä huolimatta suoritukset ovat absoluuttisesti kovia.

Otetaan esimerkiksi Ksenia Dedukhina, joka ensimmäisenä naisena rikkoi 200 toistoa tempauksessa 24-kiloisella kahvakuulalla. Suoritusaika on 10 minuuttia, joten yhden toiston suorittamiseen on aikaa 3 sekuntia. On oltava vahva, nopea ja kestävä. Ksenia uskoi tulokseen, johon kukaan muu ei ollut aiemmin yltänyt.

Osoittaa todellista urheilijamaisuutta puskea eteenpäin, kun lähimmät kilpailijat eivät ole lähimaillakaan. Kaikki urheilijat eivät koskaan saavuta absoluuttisia maailmaennätystuloksia, kirkkaimpia mitaleita tai edes oman maan kärkitasoa. Se ei tee urheilijasta yhtään vähemmän urheilijaa.

Kiinnostavinta on tarina

Mikä sitten on menestyksen mittari? Mikä oikeuttaa “olemaan jotain”? Jos uskaltautuu ensimmäistä kertaa kisalavalle, suoritus on huikea tuloksesta riippumatta. Jos on tehnyt vuosia töitä tavoitteen eteen ja saavuttaa sen, on todellinen mestari. Jos taustalla on loukkaantuminen ja kuntoutus, paluu mihin tahansa sarjaan voi olla suuri voitto. Ja niin edelleen.

Kiinnostavinta on tarina kaiken takana.

Kun jäin pois korporaatiomaailmasta, pelkäsin, että identiteetistä luopuminen olisi tuskallista. Jos minulla ei olisi työminää, mitä jäisi jäljelle? Työminä määritti statusta ja sillä sai hyväksyntää. Mutta yllättäen identiteetin muuttuminen ei tuntunutkaan miltään. Niillä arvoilla, joita identiteetti edusti, ei ollutkaan minulle merkitystä. Olin elänyt jonkun muun arvojen mukaan, koska luulin että niin kuului tehdä. Tuntui helpottavalta huomata tämä ja päästää irti.

Jos löytää intohimon kohteen ja panostaa siihen, voi leuka pystyssä kantaa identiteettiään. Ei ole asteikkoja tai mittareita, mihin pitäisi yltää. Luomme ne itse. Minun tarinani (oikeana) urheilijana jatkuu, vaikka päivätyöni onkin muualla. Rakennan uutta työminää yrittäjänä - ja elän omien arvojeni mukaan. Millainen on sinun tarinasi?